Ehkä se oli tuo hartaasti odotettu aurinko, joka herätteli minuakin nousemaan tästä tahmeasta, aikaansaamattomasta horroksestani. Tai ystävä, joka kahvilassa ohimennen totesi, että sun blogissa on ollut hiljaista. Ihan itsekseni en siis saanut itseäni niskasta kiinni, kyllä motivaatioon tarvittiin muitakin.
Mutta mitä sitten olen tehnyt?
Olen kömpinyt aamuvarhaisella sängystä ja kironnut sitä, ettei olohaalaria vielä pidetä asiallisena toimistovaatteena. Vielä.
Iloinnut siitä, että Anton & Anton avaa pian uuden myymälän kotikadun päähän. Ja murehtinut sitä, että täytyy etsiä uusi vakkarikukkakauppa Lauran muutettua takaisin kotiseudulleen.
Laittanut niitä tuttuja ja turvallisia ruokia sekä häpeäkseni korvannut jälkiruoan kaupan pellekekseillä aivan liian monta kertaa.
Miettinyt miten pitkän tekstin suruvihkon nauhaan voi mahduttaa ja juossut kaikki Helsingin kaupat läpi vain todetakseni ettei minulle tällä hetkellä löydy mistään sopivan kokoista, täyspitkää mustaa villakangastakkia. Ja ratkaissut asian pyytämällä takkia ystävältä lainaan.
Ajatellut työhakemuksia, tutkimussuunnitelmaa, jatko-opintoja. Kokenut syyllisyyttä siitä, että suurin osa on jäänyt toistaiseksi vain ajatuksen tasolle.
Käynyt tanssimassa ja irvistänyt kivusta aina grand plién tehdessäni, sillä oikean puolen lonkka on jostain mystisestä syystä vihoitellut jo pidempään. Lääkäriin en toki vielä ole mennyt, ehkä asia korjaantuu venyttelemällä. Tai itsestään. Mielellään itsestään.
Tiedättehän, elänyt sellaista ihan tavallista arkea vain.
Aina tasaisin väliajoin mieleen hiipii syyllisyys siitä, että elämä jatkuu näennäisesti ennallaan. Siitä, että tuhlaamme aikaa, jota koskaan ei saa takaisin, kaikenlaiseen turhaan ja tarpeettomaan. Siitä, että välillä nauramme ja pidämme hauskaa tai nahistelemme jostakin ihan typerästä asiasta. Mutta tavallista sekin on. Tavallista elämää.
Ja ehkä siihenkin tulee vähitellen enemmän auringonpaistetta.