Olen palannut viime aikoina usein Edith Södergranin Huolettomuus-runon pariin. Sen nimi tosin tuntuu minusta tällä hetkellä vähän huvittavalta, sillä huolettomuus ei tosiaankaan ole ollut sopiva sana kuvaamaan näitä päiviä. Huolia on, paljonkin. Lähipiirissä ja vähän sen ulkopuolellakin myrskyää tällä hetkellä rajusti.
Työkaveri totesi aamukahvilla osuvasti: ”Eikö tää vuosi voisi jo vaan loppua?”
Niinpä. No, enää ei ole pitkälti.
Mutta huolten lisäksi minua ärsyttää. Ärsyttää oma riittämättömyyteni, oma avuttomuuteni. En tunne olevani riittävän hyvä tuki tai lohtu kenellekään. Kun haluan sanoa jotakin rohkaisevaa, kuulostan omasta mielestäni vain typerältä kliseeautomaatilta. Kun haluan olla avuksi, taidan seisoa kömpelösti vain toisten tiellä. Eikä minulla ole taikasauvaakaan, jolla loihtia kaikki murheet ja sairaudet pois. Olisikin. Mutta ei, olen vain hölmö, rajallinen itseni. Enkä oikeastaan voi kuin toivoa, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi.
Niin. On vain pakko luottaa siihen, että sumun keskeltä löytyy tie auringon säihkyvän kehrän luo.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Siihen saakka etenen samaan tapaan kuin tuo kenkä auton peruutuspeilissä. Isompi voima vie minua eteenpäin, itse en voi muuta kuin roikkua mukana ja vähäsen potkiskella hurjimmissa käännöksissä.
