Marraskuuni on alkanut sateisena. Eipä sillä, harmaata ja pilvistä oli jo aikaisemminkin. Ja valittelen sitä samaa mitä moni muukin, pimeyttä. On lannistavaa ajatella, että pimeä aika on vasta alussa. Keväästä en uskalla unelmoidakaan.
Pimeys on hiipinyt hiljaa mieleenkin. En tiedä miksi, mutta tämä tuleva talvi tuntuu jotenkin pelottavalta.
Tai on minulla aavistus tuon pelon syystä, mutten osaa pukea sitä sanoiksi. Sanat ovat muutenkin olleet hukassa jo jonkin aikaa, siitä olen vähän huolissani. Mielessä pyörii paljon sellaista, minkä olisi hyvä päästä ulos edes jotenkin. Mutta kun yritän kertoa, en osaakaan.
Paitsi jos oikein pinnistelen, saan sanottua tämän:
Toivon, että jotakin vihdoin tapahtuisi. Jotakin sellaista, mikä laittaisi lopun jo niin pitkään kestäneelle nykyhetkelle ja veisi eteenpäin johonkin aivan uuteen. Olen valmis, olen innokas, olen epätoivoinen, olen lähestulkoon jo luovuttanut, mutta siltikin toiveikas.
Sillä mitä muuta voi enää tehdä kun on jo tehnyt kaiken mitä voi?
Silloin voi vain toivoa.