Toisinaan elämä tuntuu vyöryvän päälle sellaisella voimalla, että tuntuu kuin tukahtuisin sen alle.
Tämä viikko on ollut sellainen. Olo on ollut voimaton, turhautunut, yksinäinenkin. Tilanne ei ole uusi tai vieras, se on turhankin tuttu. Silti se jaksaa joka kerta pysäyttää, vaikka olisi kuinka ollut odotettavissa. Olen sikäli optimisti, että en tunnu oppivan.
Olen yrittänyt väistää melankoliaa täyttämällä joutilaat hetkeni puuhastelulla. Olen pessyt pyykkiä, järjestänyt kaappien ja laatikoiden sisältöä, virkannut kymmeniä ja taas kymmeniä tilkkuja. Eli tehnyt sitä samaa mitä aina, ehkä vähän mekaanisemmin. Välillä olen yrittänyt tyhjentää mieltäni liioista ajatuksista. Mennyt kävelylle, tuijottanut horisonttiin, kuunnellut hiljaisuutta. Istunut sängyn laidalla ja silittänyt kissaa.
Ja välillä olen antanut ajatusten vain tulla. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Tai niin kuin vanha lapsuudenkaverini tapasi sanoa: se mikä ei tapa, sattuu.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, iloita pienistäkin asioista. Jos joku olisi tällä viikolla salakuunnellut ajatuksiani, ne olisivat varmasti kuulostaneet kuin suoraan jonkun itsehoito-oppaan sivuilta poimituilta fraaseilta. Arvosta sitä, mitä sinulla jo on. Ole kiitollinen kaikesta mitä saat. Elämä on sellaista, millaiseksi sen itse teet. Älä katkeroidu. Älä pysähdy. Älä luovuta.
Enkä minä luovutakaan, tiedän kyllä sen. Kyllä tästäkin selvitään, koska on pakko. Välillä on vain vaikeampaa ajatella niin. Kai välillä saakin edes ajatuksen tasolla todeta, että en minä jaksa. Kun kuitenkin sydämessään tietää, että jaksaa kumminkin, kohta.
Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka toistaisi mitä mantraa tahansa. On vain hyväksyttävä se, mitä ei voi muuksi muuttaa. Sen hyväksymisen kanssa kipuilen edelleen. En ole vielä valmis luopumaan toivosta, vaikka se sitten aina iskeekin päin näköä. Optimisti kun olen.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Onhan minulla paljon sellaista, mikä auttaa jaksamaan näitä hetkiä.
On mies, joka työmatkalta palattuaan jaksaa väsymyksestään huolimatta ottaa syliin ja kuunnella. On kissa, joka osaa tulla viereen kehräämään silloin kun kaipaan eniten lemmikin sanatonta lohtua. On työ, joka pitää ajatukset edes jonkin aikaa aivan toisaalla. On haaveita, toiveita, unelmia. Koti ja perhe ja ystäviä. Hurjan paljon kaikkea.
Ja pieni kaveri, joka tarraa tahmealla kädellään tädin kädestä kiinni, katsoo silmiin ja hymyilee kun kävellään puistoon päin. Miten vilpittömän onnellinen toinen onkaan ihan vaan siitä, että pääsee keinumaan ja laskemaan liukumäkeä. Tai kun saa keksin tai pillimehun tai halauksen. Lapsen välitön kyky onnellisuuteen on jotain niin hienoa.
Siihen kun itsekin pystyisi.
