Assisi, pyhimysten kaupunki. Pelkäämme löytävämme pääasiassa turisteja ja pyhiinvaeltajia, matkamuistokojuja ja englanninkielisiä ruokalistoja, kulissimaisuutta. Sen sijaan vastassamme on pittoreski kaupunki, jossa kuitenkin oikeasti myös asutaan ja eletään. Paikalliset ovat ystävällisiä, pyhimystavaraa myyvät kaupat tuntuvat sulautuvan katukuvaan eikä ihmismassoilla vaikuta olevan mainittavaa kiirettä mihinkään. Sen lisäksi kaikki täällä on niin kovin, kovin tuttua. Pieni, idyllinen hotellimme on mainiolla paikalla aivan keskusaukion vieressä ja näkymät kattoterassilta ovat vertaansa vailla, ihastelemmekin niitä monta kertaa. Hotellin henkilökunta on sydämellisen ystävällistä ja avuliasta, meistä pidetään erinomaista huolta. Vierailemme Franciscuksen kirkossa, jonka suureellisuus ja koristeellisuus ihastuttaa, mutta jättää hämmentyneen olon. Paikallisesta vaaleanpunaiseen taittavasta kivestä rakennettu Claran kirkko tuntuu aidommalta ja tunnelma sen sisällä on tyyni ja rauhallinen. Vierailen Claran kryptassa kahdesti, se on kaunis, rakkaudella rakennettu viimeinen leposija. Claran läsnäolo tuntuu silti vahvimmin San Damianossa. San Damianon luostari on koruton, pieni ja harras, ja sen ympärillä leijuu laventelin tuoksu. Sen rauhaa on vaikea kuvailla, se on vain koettava. Viimeisenä iltana sataa ja ukkostaa, vesi virtaa kaduilla ja kaupunki näyttää taianomaiselta. Lähtiessämme hotellista meiltä kysytään: ”Ystävät, kai tulette joskus takaisin tänne?” Vastaan, että varmasti.